Tarinatila
Omakuva viulua soittavan Kuoleman kanssa
Kuolema kumartuu Böcklinin olkapään yli ja soittaa viulua, kun taiteilija kuuntelee paletti ja sivellin käsissään.
- Böcklin pysähtyy paletti ja sivellin käsissään, kun Kuolema soittaa hänen takanaan.
- Maalari vilkaisee sivuun valppaana ja kuunnellen.
- Kuoleman pääkallo näkyy aivan maalarin pään takana.
- Viulussa on yksi kieli: matalin, G:hen viritetty.
- Luiset sormet näkyvät maalarin tumman olkapään vieressä.
- Paletti ja sivellin pysyvät hänen käsissään tauon ajan.
Mitä Omakuva viulua soittavan Kuoleman kanssa esittää?
Böcklin pysähtyy sivellin toisessa ja paletti toisessa kädessään. Hänen katseensa kääntyy sivuun, kun luuranko kumartuu aivan lähelle hänen taakseen ja soittaa viulua. Työvälineet osoittavat hänet maalariksi; toinen hahmo tuo kuolevaisuuden omakuvaan.
Vuonna 1872 maalattu teos asettaa molemmat hahmot tummaa, lähes tyhjää taustaa vasten. Elävien kasvojen ja pääkallon väliin jää vain vähän tilaa. Lämmin iho, vaalea luu ja tummat vaatteet tekevät pintojen erot poikkeuksellisen selviksi.
Miksi Kuolema soittaa viulua?
Taiteilijan ilme on valpas, ei avoimen kauhistunut. Pysähtynyt sivellin ja sivuun suuntautuva katse viittaavat keskeytykseen, kuuntelemisen hetkeen. Kuva ei kerro tarkasti, mitä hän ajattelee, mutta tekee hänen tarkkaavaisuudestaan osan aihetta.
Kuolema on niin lähellä, että pääkallo näyttää lähes koskettavan maalarin päätä. Viulu tuo kuvitellun äänen tuohon ahtaaseen tilaan. Tuttu musisointi saa kuoleman henkilöitymän tuntumaan läsnä olevalta eikä etäiseltä.
Museo tunnistaa viulun ainoan kielen sen matalimmaksi, G:hen viritetyksi kieleksi. Yksityiskohta antaa kuvitellulle musiikille tietyn äänialan. Se tekee muotokuvasta myös kuuntelemisen kuvan: maalarin kasvot reagoivat johonkin, mitä hiljainen kangas ei voi tehdä kuuluvaksi.
Mitä luuranko tarkoittaa?
Kohtaus ammentaa memento mori -perinteestä, jossa pääkallo tai luuranko muistuttaa eläviä kuolemasta. Böcklin yhdistää tutun merkin ammattinsa työvälineisiin. Taiteellinen työ ja tietoisuus kuolevaisuudesta täyttävät saman pienen tilan.
Berliinin Alte Nationalgalerie, joka osti maalauksen vuonna 1898, kertoo Böcklinin maalanneen sen Münchenissä. Hän tunsi Hans Holbein nuoremman kuolemantanssikuvat ja kotikaupunkinsa Baselin kuuluisan kuolemantanssin jäänteet, joten memento mori -perinne oli hänelle tuttu. (Staatliche Museen zu Berlin, Alte Nationalgalerie)
Museo kuitenkin korostaa, ettei taiteilija säikähdä: hän kuuntelee, eikä Kuolema vie sivellintä hänen kädestään. Museo tulkitsee tauon inspiraation hetkeksi, uudeksi näkökulmaksi vanhaan memento moriin, ja lainaa Pan-lehden arviota vuodelta 1898: se kuuli kuvasta memento morin sijaan kehotuksen ”memento vivere”, muista elää. (Staatliche Museen zu Berlin, Alte Nationalgalerie)
Miten Böcklin sommitteli omakuvansa?
Pimeys nostaa esiin siveltimen, paletin, kasvot ja viulun. Luiset sormet näkyvät taiteilijan olkapään vieressä, lähellä soitinta. Kun laaja ympäristö ei johdata katsetta muualle, huomiomme liikkuu maalarin ja hänen takanaan olevan hahmon välillä.
Omakuva jää pysähdyksen hetkeen. Böcklin pitää käsissään välineitä työn jatkamiseen, mutta juuri nyt hän kuuntelee. Kuva jättää taiteen tekemisen ja kuolemantietoisuuden rinnakkain muuttamatta niiden suhdetta yksinkertaiseksi ohjeeksi.
Näe se paikan päällä
Alte Nationalgalerie · Berlin
Tarkista esillä olevat teokset, poikkeuspäivät ja pääsyehdot.
Viralliset vierailutiedot ↗Lähteet ja lisälukemista
- Omakuva viulua soittavan Kuoleman kanssa — Staatliche Museen zu Berlin, Alte Nationalgalerie
- Taiteilijan elämäkerta: Arnold Böcklin (Wikipedia, englanniksi)
- Omakuva viulua soittavan Kuoleman kanssa (Wikipedia, englanniksi)
Selaa kaikkia maalauksien tarinoita · Usein kysytyt kysymykset